Tyrvään sanomien lehtijuttu Hiljaisuus -näyttelystä

Tyrvään Sanomissa

oli kiva pikkujuttu näyttelystä.

Kuvassa olen

sangen flunssainen,

kuumeinen ja väsynyt.

Joskus niinkin.

Mutta juttu oli oikein kiva. :))

Hiljaisuus -tarinallinen näyttely 2012

 

 Hiljaisuus

-matka minussa ja minuksi

on  puolitoista vuotta kestänyt matka,

kasvutarina,

jonka nyt lahjoitan teille, jokaiselle.

Tehkää siitä oma matkanne.

Uskaltakaa unelmoida

ja heittäytyä unelmaan.

Vain uskaltamalla voi voittaa itsensä,

löytää sävelensä.

 

Hiljaisuus.

Se lähti.

Ei se näyttänyt mitenkään erityisen surulliselta,

ei edes huolestuneelta.

Ehkä minä näin sen katseessa

viivähdyksen verran väsymystä.

Se sanoi, että on hukannut sävelensä ja lähtisi etsimään, uutta.

Ja jos ei löytäisi, niin etsisi edes vanhan.

Se oli jo kulunut sävel, mutta hyvä vielä.

Ehkä jotkut pitävät vanhoista sävelmistä,

se pohdiskeli kovin hiljaisella äänellä.

Koivikko ympärillä huokasi ja oli vaiti. Harmaa ja vaiti, kuin vain metsä osaa olla lokakuun alkupäivinä, sumussa.

Se laski soittimensa nojaamaan vanhan koivun kylkeen. Sanoi, että vanhoihin se luottaa enemmän, pysyvät paikoillaan ja kaatuvat vasta kun on pakko. Nuoremmat ovat niin huikentelevaisia, heiluvat ja kieppuvat joka tuulen mukana.

Mutta ei sen äänessä ollut yhtään moitetta. Totesipa vain, niinkuin sanotaan, että tuulee tai paistaa.

Hitaasti, vähän varoen, se riisui siipensä. Sanoi, ettei sumussa voi lentää.

Jos lennähtelee päistikkaa, silloin kun ei näe kunnolla, törmäilee.

Se sanoi, että tunnustelee jokaisen puunjuuren ja heinänkorren varpaillaan, vähän varoen.

Siellä maanrajassa, voi olla vakavia ja luotettavia sointuja. Nekin kuulema käyvät, kuuntelin.

”Vaikka”, se sanoi vähän aprikoiden, 

”Olin ajatellut jotain kevyempää, tai valoisampaa, herkkää, kuin lupausta.”

Siivet se sitoi oksanhaaraan. Sanoi, että saisin lentää niillä, jos lupaisin pitää huolen itsestäni.

Nyökkäsin. En ollut lainkaan varma, osaisinko lentää.

Jousensa se otti mukaan. Sanoi, että sillä on hyvä kantaa löytämiään säveliä. Jos löytää.

Sanoi, ettei säveliä voi työntää taskuihin ja puristaa kämmeneen. Ne eivät pitäisi siitä. Käpristyisivät kokoon ja murjottaisivat.

Ne tahtovat hengittää kevyesti ja itsekseen.

”Jos sävel ei tahdokaan mukaani, se saa lennähtää pois”, se opetti.

 ”Vain vapaalla sävelellä voi soittaa”, se toisti vielä, kuin selittääkseen.

Ehkä minä ymmärsin.

Se lähti, viimein.

Askel askeleelta se sulautui vaaleaan hämärään, kosteaan ilmaan ja koivikon kirkkaaseen tuoksuun.

Katselin, niin kauan kuin näin sen liikkeen.

Lopulta en ollut enää varma, mitä näin.

Ehkä aamun ensimmäisen tuulenvirin tai

maasta nousseen unisen soinnun liikahduksen.

Toivoin, että se löytäisi etsimänsä ja soittaisi jälleen.

Tämä aukio ei olisi ennallaan ilman sointuja. Ilman sitä, mikä saa sydämen laulamaan ja valon leikkimään lehvästöissä.

Soittaisi, vaikka sävel kerrallaan, katkonaisesti ja etsien, mutta soittaisi.

Ajattelin huutaa sen jälkeen, että minä pidän kyllä vanhoistakin sävelmistä.

En huutanut, en edes kuiskannut.

Sen pitää löytää se itse, ajattelin.

 

Sumussa

Se nosteli jalkojaan varoen, astui eteenpäin

vain kevyesti, tunnustellen varpaillaan.

Se löysi sumuisesta maasta havunneulasten ja sammalen keskeltä äkäiset kävyt, viileänjäyhät siloiset kivet ja juurakoiden muhkurat.

Sen sydän oli hiljainen ja kalpea. Ei sanonut mitään, ei edes huokaissut välillä

kuin vanhat ja väsyneet ihmiset.

Se yritti kuulostella, mutta sydän hengähteli hiljaa

ja antoi ajan valua lävitseen.

Sumu ripusti helminauhansa heinien korsille, taivutti ne nöyrään rukoukseen.

Se yritti poimia helmiä jouselleen, kuultaviksi säveliksi, kirkkaiksi soinnuiksi, sävelmien lapsosiksi. Vesi pirskahteli sen sormille ja valui kylmänä norona paidan hihansuista. Puistatus keinutti syvältä sisimmästä ja se jatkoi matkaa alakuloisempana.

Sen jalat oppivat löytämään paikan astua. Kulku kävi kevyemmäksi ja nopeammaksi. Samalla se unohti tunnustella säveliä kolosista ja juurakoista. Se talloi sointuja jaloillaan, ei edes huomannut niitä. Jousellaan se alkoi huiskia heinikoita ja varvikoita, niin että vesipisarat lentelivät.

Kulkemisesta, eteenpäinmenosta tuli sen päämäärä ja tärkein ajatus. Se unohti, miksi asteli, mitä etsi. Kunhan kulki.

Metsä alkoi vaaleta ja avautua. Siinä, missä ei enää tiedä ovatko puut  puita vai pensaita, se näki levollista liikettä. Heinät taipuivat ja liikahtelivat, mutta niin varoen, että helminauhat vain keinahtelivat ja helisivät.

Sumusta tuli esiin pehmeä kuononkärki, uteliaasti kuuntelevat korvannipukat ja lämpöä tuikkivat silmät. Hehkuva turkki ja pehmeästi kaartuva häntä kiertyivät esiin viimeisenä, rauhallisesti, kuin todeten.

Se pysähtyi, katsoi, kuunteli. Polulla seisoi leiskuvaturkkinen Kettu. Eläin oli yhtä maiseman kanssa, siitä kasvanut siinä elänyt.

Kettu katseli ja painoi kuononsa alas, näyttäen nöyrältä, mutta vahvalta. Tietäen arvonsa. Sen ei tarvinnut pyytää olemassaoloaan keneltäkään, se oli jo. Sen jokainen hengenveto soitti sävelmää.

Kettu ei puhunut mitään, katsoi vain kohti.

Silti se oli varma, että kuuli Ketun kysyvän, mikä ihme täällä sumun seassa huitoi ja hyppeli, häiritsi ja tallusti. Se ei osanut vastata, tajusi sentään hävetä, että oli tunkeutunut sumuun lupaa kysymättä, ottamaan kiinni vapaita säveliä, sotkemaan ja metelöimään. Se painui alas, istumaan ja tunsi Ketun rauhallisuuden valuvan viittana harteilleen.

Kettu tuli sen vierelle, antoi nojata turkkinsa läikähdyksiin. Sumu ympäröi niitä, heinänkorret asettuivat taas rukoukseen ja metsä hiljeni. Aika katosi sumuun ja syvä iäisyys kietoi lempeän vaippansa niiden ympärille.

 

Särkyneet sävelet

Se hengitti Ketun syvää ja varmaa levollisuutta. Tunsi, miten ajatukset rauhoittuivat ja etääntyivät. Kiire etsiä ja löytää muuttui jokaisella hengähdyksellä lempeäksi hiljaisuudeksi, maan sinisiksi ja syviksi säveliksi. Se kuunteli niitä, Ketun lausumattomia ajatuksia.

Määräämättömän ajan jälkeen Kettu lähti astelemaan sen rinnalla kevyttä helminauhaansa. Jokaisella käpälän kevyellä  painalluksella se poimi turkkiinsa uuden pisaran, metsän uuden ja  kirkkaan sävelen.

Hontelot koivunrungot harvenivat ja sammalikko muuttui hiekkaiseksi heinikoksi. Kettu pysähtyi ja katsoi kuin sanoakseen, että aina voi kokeilla. Vain uskaltamalla voi onnistua tai erehtyä. Eikä voi tietää, ennenkuin uskaltaa. Vain pelkurit ovat häviäjiä.

Se astui viimeiset askeleet yksin, nojasi kädellään puun pehmenneeseen pintaan, paikkapaikoin sammaloituneeseenkin. Kauanko vanha soitin siinä oli ollut, mistä siihen oli tullut, sitä ei Kettu kertonut. Eikä se edes kysynyt. Painoi vain varoen koskettimia.

Jotkut niistä soivat pehmeinä ja unisina, kuin vuosisatojen takaa herätettyinä, muistellen mennyttä. Haikeus, kadonnut ylpeys ja maine, loisto ja leikkisä ilo nousivat viimeistä kertaa korkealle koivujen latvuksiin ja juoksi pitkin tyynen veden pintaa.

Jotkut vanhan soittimen sävelet olivat irtonaisia, kuin sairaita tai omalta paikaltaan eksyneitä. Ja jokainen niistä oli surkeilla säröillä. Se yritti soittaa muistamiaan sävelmien pätkiä. Toivoi, että tutut ystävät herättävät soinnut eloon. Mutta vanha soitin parahti kuin tuskissaan viimeisen kerran ja vaikeni.

Se sulki hiljaa kannen ja nojasi soittimen halkeilleeseen pintaan, kuin jäähyväisiksi. Ajatteli, että jokaisen aika on olla poissa. Mikä kerran nauroi ja leikitteli, kiehtoi ja hyväili, oli nyt poissa. Se tunsi, miten ikuisuuden tuuli pyyhki jälleen sen kasvoja.

Ketun rinnalla se kääntyi astelemaan rahisevalle rantahiekalle, tietämättä, minne oli menossa, mitä tekemässä.

 

Myrskyn hopeat

Maa kohosi jokaisella askeleella. Hiekan seassa oli suuria kiviä ja kallion siloisia kaaria. Taivas tummui ja tuuli yltyi. Sumu oli poissa, mutta myrskyn tummuus peitti maiseman. Se ajatteli, ettei näkisi säveltään hämärässä. Se yritti kuulostella ja tunnustella. Mutta Kettu kulki nopein ja kevein askelin, niinkuin kulkee se, joka on löytänyt jo.

Vesi pärskyi rantakallioiden alla ja takana. Pisaroita lenteli ilmassa ja kasteli heidät. Niissä näkyi auringon viimeinen kuvajainen, kuin kultaisina helminä ja hopeisina välkkeinä. Niissä oli jäinen, hyinen ja pelottava vivahde. Myrsky tiesi mitä teki, ei aikaillut, ei kysynyt, ei kuunnellut.

Kettu kulki nyt edellä ja niin joutuun, ettei se edes yrittänyt pysyä perässä. Kettu häipyi kallioiden ja räiskeiden ulottumattomiin, heinikkoon. Se ei juossut perään, ei huutanut, koska tiesi, että Kettu tulisi ja olisi, kun hän tarvitsisi. Niinkuin ystävät ovat.

Se pysähtyi kuuntelemaan aallokon kiehuntaa kallioiden koloissa, vesien vimmaa ja voimaa. Se tunsi itsensä voimakkaaksi ja pieneksi yhtäaikaa. Silmät kiinni se hengitti veden loputtomia sävelmiä.

Hopeinen ja kylmä helähdys rikkoi vesien syvän laulun. Se avasi silmänsä, astui muutaman haparoivan askeleen lähemmäs häilyvää vesirajaa poimiakseen villin veden rannalle heittämän kimmeltävän huilun. Se kannateli soitinta käsissään, kuivasi hihaansa ja koetteli kevyin sormin.

Se nosti jäisen soittimen huulilleen, puhalsi ensin varoen, lempeitä ja helliä säveliä. Ne hukkuivat kuohuun. Se tarttui soittimeen lujemmin, puhalsi meren loputtomalla vimmalla. Sävelet kiisivät aaltojen pisaraharjoilla, jäädyttivät vedet kallioiden koloihin ja suurten kivien liukkaille pinnoille.

Se havahtui, miten varpaita palelsi ja sormet kangistuivat huilun viileällä pinnalla. Viimeisen kerran se puhalsi pitkän ja valittavan soinnun, joka jäi hyiseen ilmaan viimaisena soimaan, tyynnytti räiskyvän veden ja jäädytti miljoonat pisarat rauenneeseen rantaheinikkoon.

Soitin jäi jäisille siloisille kallioille vaieten lepäämään, kun se jatkoi matkaansa Ketun hennoille jalanjäljille.

Varoen se asteli heinittyneellä polulla, mietteissään ja hieman pelokkaana: Miten sävel voi särkyä ja kuolla pois, miten se voi vimmalla voittaa kaiken muun tai jäädyttää kaiken hyytävän kylmäksi ja hyisen kauniiksi...

”Säveliä jokainen. Hyviä varmasti, mutta eivät minun säveliäni”, se ajatteli.

Kettu odotti sitä syvemmällä heinikossa, nyökkäsi, kuin olisi ymmärtänyt sen mietteet, sanoitta.

Yhdessä ne astelivat heinikoiden jäisissä helminauhoissa.

Sumu peitti jälleen tyyntyneen maanpiirin.

Matkalle

Se käveli Ketun rinnalla, rauhallisesti kuin vanhat ihmiset, jotka tietävät, mihin kannattaa astua.

Jäätyneet rantaruovikon korret helähtelivät hiljaa ja kiteiset hiekanjyvät kimaltelivat kuin tuhannet timantit.

Sumu oli rannassa tiheämpää ja hyisempää.

Veden yllä leijui lumen tuoksu.

Pieni vene keinahtelee jäähileisillä aalloilla, kohmeisin purjein. Kettu kallistaa päätään, kuin sanoakseen, että on viimeinen hetki matkustaa tuntemattomaan.

”Jos jäät odottamaan jäitä, et voi kuunnella vesien virtauksia ja luottaa luonnon ikiaikaiseen vaistoon. Jäällä sinä luotat liikaa itseesi ja unohdat, miten kuunnellaan ja ollaan vaiti.”

Se nyökkäsi, kuin ymmärtääkseen, mutta ei ollut aivan varma, mitä Kettu tarkoitti.

Ehkä vedessä kelluisi kauniimpia säveliä aaltojen reunamilla?

Ehkä jää soisi liian kovana ja kylmänä?

Se ei tiennyt, mutta päätti luottaa Kettuun. Olihan Kettu kulkenut täällä jo aiemmin.

Se nousi purteen ja jäi seisomaan. Kettu päästi kuluneesta, mutta vahvasta nyöristä ja sipaisi vielä kerran pehmeällä hännällään. Ketun kuono peittyi huuruun, kun se huoahti hiljaa

”Olen mukanasi, sydämessäsi, missä ikinä kuljetkin. Kulje hitaasti ja kuuntele. Kuuntele, mitä sydämesi sanoo. Kuuntele, mitä sanoo niiden sydän, joita rakastat. Vain kunnioittamalla rakkautta, voit löytää sävelesi.”

Virta tarttuu veneen harmaaseen laitaan, painaa selälle. Se ei katso enää taakseen, mutta tuntee Ketun katselevan.

”Älä pelkää yksinäisyyttä. Olen luonasi niin kauan kuin muistat minut.”

Sumussa leijuivat Ketun sanat, kuin lämpimän turkin läheisyys. 

”Jokainen meistä kulkee harhaan. Sitäkään älä huolehdi siis. Vierailta rannoilta voit löytää sävelmiä, joita et edes osannut etsiä. Kauneimmat polut ovat kiemuraisia, hieman hankalia kulkea ja täynnä yllätyksiä...” Ketun ääni katosi pehmeyteen ja sumu ympäröi pienen venosen.

Vesi pirskoi jäähelmiä veneen kylkiin. Se istui hiljaa ja kuunteli veden laulua ja vanhan puun natinaa. Se oli uusi sävelmä, jollaista se ei ollut koskaan ennen kuullut.

Varoen Se ojensi jousensa ja antoi sävelmän hengähtää.

Vene keinui ja narisi, kulki kuin itsekseen. Suoraan, vai kiemurrellen, ehkä ympyrää, ehkä se pysyi paikallaan? Se ei voinut tietää, sillä sumussa ei näe merimerkkejä, ei rantoja.

Niinpä se rauhoittui paikoilleen kuuntelemaan, kädet rentoina sylissä ja pieni uusi sointu jousellaan helmassa.

Kuunteli ja hyräili hiljaa mukana.

Se tunsi olonsa rauhalliseksi ja luottavaiseksi.

Sumu oli vihdoinkin kuin lempeä uni ja valoisa aamu juuri ennen sarastusta.

Täynnä onnellisia mahdollisuuksia, heleitä säveliä ja odotusta.

Sumussa voi vain odottaa, kuunnella ja odottaa.

Vasken kaiku

Vene keinuu ja ajelehtii. Aika lakkaa olemasta ja etääntyy. Se istuu ja hengittää viileää sumua, vesipisaroita ja hämärää. Uusi sävelmä on vaiennut, muuttunut tutuksi ja osaksi itseä.

Se kuuntelee omaa hengitystään ja sumun sametista kuuluvia vaimeita ääniä. Millään muulla ei enää ole merkitystä, ei edes sävelmien löytämisellä. Sen oma sydän on hiljaa ja kevyt.

Se ei tiedä, missä on tai onko edes missään,

kun jokin karahtaa veneen kyljessä.

Se havahtuu hiljaisuudestaan ja näkee sumussa syvän kullankimalteisen valon.

Kuin unessa se poimii käteensä sumun kostuttaman vasken, laskee sen polvilleen ja silittää sumun pois hohtavalta pinnalta.

Aikaillen se nostaa suukappaleen huulilleen, vetää ilmaa syvälle keuhkoihinsa ja puhaltaa.

Pitkä, surumielinen vaikerrus vaeltaa sumuun.

Se puhalta uudelleen, rohkeammin ja lujemmin.

Ääni halkoo hämärää sumua ja leikkaa valon pimeään.

Se hätkähtää ja laskee soittimen takaisin laakealle kalliolle. Se tietää, ettei voi lainata voimaansa toiselta. Omaa etsimistään ei voi huutaa pimeään ja määrätä sumua väistymään.

Se tietää jo, että sumu hälvenee, kun sen aika on.

Sitten, kun sen sydän on eksynyt omat polkunsa, vapaa ja valmis kuulemaan uusia säveliä.

Niin kauan se tunnustelisi ja hengittäisi sumua, epäröisi, ihmettelisi.

Ehkä vähän itkisikin.

Se ei tiedä, onko kosteus sen kasvoilla kyynelien noroja vai ohuen sateen uurtamia jälkiä. Sen ei tarvitse tietää. Se vain kuuntelee syliinsä tipahtelevia pisaroita ja niiden kaikua sydämestään.

Se tuntee, miten paino sydämen pielistä katoaa

ja vene keinahtelee kevyemmin.

Se nukahtaa keinahduksiin.

Unen läpi se kuulee veden liplatuksen, sumun uniset äänet ja oman hengityksensä, pisarat ja syvän hämärän.

Muuta se ei tarvitse.

Siinä on kaikki, mikä riittää syvään uneen.

Vene

Se havahtuu lämpöön kasvoillaan ja nousee varoen istumaan. Sumu on poissa ja pimeä myös. Veden pinnalla kelluu kevyt autereinen utu. Aurinko on painanut poskensa veden rajaan. Se ei tiedä, onko aamu vai ilta ja ymmärtää, ettei tarvitsekaan. Riittää, että juuri se hetki on hauras ja herkkä, että hänen sydämensä täyttyy levollisesta valosta.

Rannat ovat jäässä ja rantametsiköissä on lunta. Mutta kaikkialla tuntuu sulamisen ääniä.

Se kuuntelee, miten jokainen veden kepeä helähdys soi sen sielussa. Kuin valo, ohuet värit ja kirkkaat äänet autereen takaa olisivat yhtä. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan se hymyilee.

Vene painautuu kevyesti rannan sulavaan kinokseen. Se kapuaa sukkelasti upottavaan lumeen ja vetää veneen korkealle rantatöyräälle. Siitä sen voisi ottaa joku, joka sitä tarvitsisi.

Se ei enää keinuisi sumussa, vaan kuuntelisi nyt sulavesien ryöppyä ja avaraa taivasta askeltensa yllä.

Se lähti kapuamaan rantojen laitoja, etsien omannäköistään polunpäätä tai sopivaa umpihankea tehdäkseen omia jalanjälkiään. Se ei vielä tiennyt, mutta luotti nyt sydämeensä. Sydän ei erehtyisi. Se veisi hänet sieltä, mistä sielun piti saada kulkea.

 

Pisaroita

Se hypähteli, vajosi seuraavalla askeleella hankeen ja ponnisti taas eteenpäin. Valo oli hellänä utuna sen ympärillä.

Kuljettuaan upottavassa lumessa pitkin vesirajaa, se tuli sulaneelle rantakivikolle. Vesi tipahteli eteläauringossa kivien raoista iloisena tanssina. Sen sydän poimi jokaisen sävelen talteen.

Talvi oli kaatanut lumen painolla ja myrskyn vihalla vanhoja koivuja veden ylle. Yhdellä rungoista lepäsi kiiltäväpintainen viulu. Se ajatteli, ettei enää soittaisi. Se ei tahtonut kuulla rujoja, särkyneitä, liian suuria tai liian kovia säveliä.

Mutta sen käsi ojentautui kuin itsekseen ja hyväili hellästi puun tuoksuvaa pintaa.

Se otti jousen kainalostaan, nosti viulun leukansa alle ja veti syvän ja rauhallisen vedon ja sitten monta pientä ja kepeää, kuin putoilevat pisarat.

Jousi tanssi ja lensi, hyppelehti, lauloi ja leikki viulun kielillä. Tutut, mutta uudet ja syvemmät sävelet lensivät sen ympärillä. Se soitti, kuin ei voisi lopettaa. Sen sydän piirsi jousen kärkeen yhä uusia sävelmiä soitettavaksi.

Lopulta se vaipui kaatuneen koivun rungolle istumaan hikisenä ja väsyneenä, onnellisena nauraen.

Se silitti viulua vielä kerran, ennekuin laski sen käsistään ja lähti kävelemään rannan rinnettä ylös.

Se ei katsonut taakseen, sillä sävelet soivat sen sydämessä. Ja sydän, sydän sanoi, että sävelet seuraisivat kyllä.

Elämän soinnut

Se kiipesi sulavaa rinnettä ylös valkoisena hohtavaan koivikkoon.

Valo syveni ja lämpeni. Se asteli kepeästi, kuin oli nähnyt Ketun kävelevän joskus kauan sitten, toisessa maailmassa, jossain toisessa elämässä.

Sävelet tarttuivat sen vaatteisiin lumen pinnasta, korsista ja oksista. Se ei poiminut niitä enää.

Sävelet seuraisivat kyllä hänen sydämensä laulua.

Rinne loiveni ja keveni. Mäen päällä olivat vanhat kivirauniot. Joku oli joskus, kauan sitten rakentanut niistä itselleen suuren muurin ja suojan. Niissä oli jotain etäisesti tuttua, kuin ääni aikojen takaa.

Mutta se sama aika oli purkanut muuria, ravisuttanut kiviä halkeamille.

Kivet lepäsivät nöyrinä lumessa, kuin tietäen oman haurautensa.

Ja koivut kasvoivat muurin kummallakin puolella, kuin muistuttaen,

että elämä, elämä jatkuu, vaikka muurit kaatuvat.

Muurin yllä oli pitkä naru ja narussa hauraita paperiarkkeja, täynnä vanhoja sävelmiä. Ne oli joku kirjoittanut ohuella siveltimellä, kuin muistuttaakseen itselleen, millainen sen sävelmä oli. Että muistaisi sittenkin, kun ei enää muistanut itse. Tai kun olisi poissa.

Se katseli sävelmiä, hyräili pätkän sieltä, toisen täältä. Ne kuulostivat kaunille, kauniille ja kaihoisalle.

Se pudotti siihen muurille kaikki jouselleen keräämänsä sävelet. Ne lennähtelivät ylös arkkeihin kuin eksyneet linnut. Ehkä joku toinen tarvitsisi niitä, hyräilisi ne, joskus toisena aikana.

 

Kaukaisuuksien laulu

Muurin takaa rinne lasketui loivana viettäen uuden järven rantaan. Se asteli pitkin ja joutuisin askelin, juoksi lopulta.

Rannassa se pysähtyi hengästyneenä. Se veti sisäänsä raikasta, sulavan lumen ja kevään tuoksuista ilmaa. Silmut puissa pudottivat pisaroita sen ylle,

makeita ja lämpöisiä, täynnä uutta elämää.

Se tunsi, miten valo kasvoi sen sydämessä ja sielu alkoi laulaa. Se hengitti valoa syvälle sisimpäänsä. Sen sisältä kohosi riemukas, vapaa sävel, täynnä avaruutta ja rohkeutta.

Se lauloi.

Se lauloi rannan puille, sulavalle vedelle, tahmeille silmuille.

Se lauloi yhä vahvemmin, omalla änellään. Lauloi jään rajassa uivalle joutsenelle, veden varjoille ja valon  kimallukselle. Se lauloi vesien taakse, kauas tunturiin.

Ääni soi veden pinnassa ikiaikojen äänenä, täynnä luottamusta valon kirkkauteen, sydämen viisauteen ja sielun hyvyyteen. Sen ääni kantoi ja solisi, huokaisi ja kirkastui taas. Sen äänessä soi rikkonaiset rantojen sävelet, huilun kirkkaus, sumun pehmeys, vaskien pauhu ja viulun kepeä leikki.

Sen äänessä soi sielun vapaus ja kiitollisuus matkasta.

Ääni kaikui ja kantoi, vesien yli, tuntureiden taakse. Se tiesi, että Kettu kuulisi ja kuuntelisi, hymyilisi ja kääntäisi kuononsa tuuleen.

Sillä tuulessa, uusissa matkoissa, etsimisessä ja löytämisessä, siellä olisi Ketun laulu. Se kuljettaisi sen mukanaan, uusille rannoille ja poluille, huokauksiin ja haparoiviin askeliinkin.

Se istui rantakivikkoon, pudotti onkensa veteen ja päätti levätä hetken, ennenkuin jatkaisi matkaansa.

Se tunsi, miten kesän valo lämmitti sen kasvoja, miten vesi kimalsi sen sielussa.

Se tiesi, että vain matkalla voisi olla perillä.

-Maria Kivelä-

(P.S. Ainakin minun näytöllä kaikki pehmeän ruskeat ja kellervät sävyt näkyvät aika oudon kovina.
Joten, käykää katsomassa näyttely, jos haluatte nähdä niiden oikeat, hauraat sävyt... )

Joulu, Joulu, suloinen Joulu

"Nyt seimelle tallin

te kiiruhtakaa..."

 "Ja nähkää se ihme

mi teille on nyt,

vain Luojanne armosta

syntynyt..."

Suomalaisten käsityöläisten Jouluseimi.

Tässä lempeässä tunnelmassa

Toivotan

Tunnelmallista, Rauhallista

Lempeää ja Onnellista

Joulujuhlaa!

 Yhdeksänvuotiaan poikani

 tekemän junan kyydissä

saan ajella ajatuksen kiskoilla

Joulun Satuun...

 Marsalkan nauhojen sanoin

koskaan unohtamatta:

Kunnia Jumalalle korkeudessa!

ja siniristilipun värein

onnellisena kotimaastani

ja perinnekoristeiden tunnelmassa

kiitollisena juuristani ja Kodistani.

 Oikea Joulu

elää Sydämessä.

Sinua hellästi halaten

MariaK

.

Aamun tuoksu -Joulutaika, 0sa6

Emilia herää aamuun kuin varkain. Huoneessa on vaaleansininen hämärä ja unen läpi kantautuu tuttu tuoksu: villafiltti, puhtaaksi pestyt ja tiviksi manklatutu lakanat, uusi lumi -ja joku niin herkullinen...

Tyttö venyttelee ja nuuhkii...ruisleetaa, marjasoppaa... jotain makeaa...

Samassa tyttö on aivan hereillä ja muistaa kaikki illan tapahtumat: äidin, vauvaveljen, linjuskimatkan ja mummun. Emilia ponnahtaa vuoteesta ja kissa rääkäisee säikähtäneenä. Tuvan ovi narahtaa ja mummun leppoisa hyräily kuuluu lähempää. Emilia tasuttelee villasukissa kamarin ovelle ja jää katselemaan mummunsa puuhia. 

Pöydällä on pitkä rivi ruisleetoja, hellalla kattilassa puuro tuoksuu ja pihisee, marjasoppa odottaa hellankulmalla aivan valmiina. Tuli rätisee hellanluukuissa ja mummu kumartuu laittamaan seuraavaa peltiä pikku-uunin hiilien viereen paistumaan. 

Emma nosta katseensa, kuivaa käsiä ja kasvoja liinaan ja hymyilee. "Noh, tyttöseni vaapukankukkaseni, nukuitkos makeasti? Mytty ainakin taisi nukkua." mummu hyrisee. "Tulehan tänne, aamuhalataan ja saat syömistä. Mahdatkin olla näläinen, kun nukuit liki puoliseen asti ja tyhjällä vattalla."

Emilia rutistaa mummua vyötäisiltä ja istuu syömään. Emiliaa naurattaa mummun selvästikin hyväntuulinen hyräily. 

"Sano jo!" tyttö hoputtaa, mutta mummu vain hyräilee ja myhäilee. "Malttia nyt, neitiseni, malttia.  Syöt ja puet päällesi, pääset leipomaan. Siinä se päivä kulkee." mummu supattelee hymynsä vierestä ja kumartuu kaapimaan loput puurot Mytyn astiaan.

Emilia alkaa lusikoida puuroa kurnivaan vatsaan ja nauraa kihertää mummun tohotuksella.

Tuuli humisee hormeissa, ikkunan takana pyörähtelee muutama eksyneenoloinen lumihiutale ja tupa tuoksuu puuhakkaalle päivälle. Mummun ilo tarttuu Emiliaan ja Myttyyn. Kissa alkaa loikkia maton raitoja edestakaisin, kunnes mummu komentaa sen ulos pihalle riehumaan. Emilia katselee kissaa ja ajattelee, että ihan kuin kissakin nauraisi jollekin...

(Jatkuu...)

Siemenen pienoisen -Joulutaika, osa 5

Emma-mummu istuu vuoteen laidalla mietteissään. Ajatukset hiipivät vauvan luota tyttären luo ja pienen Emilian luo. Hätä ja huoli kaikesta, mitä olisi voinut tapahtua ja mitä vielä voi tapahtua, vaihtelevat helpotuksen ja kiitollisuuden kanssa.

Mummu silittelee nukkuvan tytön jalkoja ja katsoo valojen ja varjojen leikkiä ikkunalla. Tyttösen sytyttämät lyhdyt valaisevat pihaa ja pakkasriitteisiä lammikoita. Metsäpolku näyttää loputtoman pitkältä ja pimeltä.

"On tyttöä mahtanut pelottaa..." huokailee mummu ja kurottautuu silittelemään untuvaisia hiuksia ja posken pehmeää nukkaa. "Voi lapsi pieni..."

"Voi kunpa sinulla olisi ollut pieni ja tormakka suojelusenkeli matkallasi mukanasi" mummu huokaa entistä syvemmin. "Ihan varmasti on!" mummu päättää tomerammin, kuin itseään lohduttaakseen.

Pihalla leijuu muutama pieni hiutale. Pihan äänet vaimenevat. Jos tarkkaan kuuntelisi, voisi kuulla, miten joku kävelee aivankuin villasukissaan jäisellä nurmella. Mutta mummu ei kuule. Eihän siellä kukaan voi kävellä. Eihän? 

Joten mummu ei edes kuuntelee, vaan vajoaa omiin mietteisiinsä entistä syvemmälle.

Ajatus leijailee ensilumen hiutaleiden tahtiin vauvantuoksuun ja odotettuun pienoiseen, lähestyvään jouluun ja muistoihin menetetyistä toiveista, vuosikymmeniä sitten.

Mummun kädet painuvat ristiin, pää kumaraan ja sydämen syvistä sopukoista nousee vanhan laulun sävel,

kuin rukous ... "...siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällein... pieni sai sun veljesi... enkeleitten maasta..."

Emma hyräilee ja nyyhkäisee välillä hiljaa. Muistot kirvelevät sydänalassa vieläkin. 

Eivät enää niin tuskaisina, mutta vaimeasti painavina...

Pitkä matka -Joulutaika, osa 4

"Voi hyväne aika! Voi kertakaikkiaa, voi hyväne aika!" Emma-mummu on ihan pakahtua äimistykseensä ja järkytykseensä. Sydän lepattaa ja kädet silittelevät lasta kuin tunnustellen, voiko tämä olla tottakaan. 

"Voi ihminen pieni sinnuu..." mummu lopulta huokaa hellästi ja hauraalla äänellä, istahtaa alas Emilia sylissään.

"Tätäkö se Mytyn ramppaaminen eessuntaassun kahakätteen tiesi?" mummu sitten naurahtaa varoen ja katsoo kissan-höppänää kysyvästi, kuin ihmeteellen kissanpoikasen viisautta. Mytty puskee päätään Emilian jalkaan ja kerjää päästä syliin.

"Äiti tuli aamulla hirveän kipiäksi. Äiti sanoi, että pikkunen vauvaveli äitin massussa ei voi lainkaan hyvin ja äiti meni sairaalaan. Isi ei oo kotona. Se on matkalla jossakin jossakin..." tyttö takeltelee ja jatkaa sitten: "Äiti pyysi naapurin Soffea auttamaan minut linjuskiin ja sinun luo..." Emilia silittää silkkistä kissaa ja katsoo kyyneleet silmissä, kuin anoen,  mummuaan.

"Minä istuin koko matkan kauniisti paikoillani. Linjuskin Esko-setä, se harvatukkainen, jätti minut tienhaaraan. Tulin polkua ja Mytty tuli tiellä vastaan. Enkä yhtään pelänny. Laskin tähtiä ja pääsin kahteensataan." Emilia pulputtaa, mutta levoton säikähdys ja huoli paistavat tytön kasvoilta.

Mummu lämmittää lapselle kaakaota, lisää uuniin puita ja etsii kuivat sukat kastuneiden tilalle. Huoneessa tuoksuu kostea villa ja kesä, kun mummu ripustaa märät villasukat uuninreunalle kuivumaan. Siinä touhutessaan mummu sipaise aina välillä tytön päätä ja huokaa syvään, kuin johonkin kohtaan sattuisi lujasti.

Ajatukset karkaavat kaupunkiin, pienen vauvan luo ja hänen oman tyttärensä hätään. Emma toruu mielessään itseään, ettei vieläkään ole saanut hankittua puhelinta. 

-Että nyt olisi niin kipiästi tarvittu...

-Ei tässä näin olis käynyt... -sitten Emma jo hymähtää itselleen "Tai olisi. Ihan hyvin olisi käynyt sittenkin"... 

ja Emma kumartuu halaamaan tyttöstä vielä kerran, kuin varmistuakseen, että tämä kaikki on todellakin totta.

Päivän jännitys, pitkä matka ja huoli ovat uuvuttaneet Emilian tyysten. Tyttö juo kaakota yhä hitaammin ja pää nuokahtelee. Emma nostaa tytön syliinsä ja peittelee kammarin suureen vuoteeseen, tuoksuviin lakanoihin, paksun ja villavaisen täkin alle. Mytty pongahtaa kevyesti tytön viereen, kuin vartioimaan pinen ystävänsä unta.

Kissa vajoaa nopeasti uneen ja kuorsaa hiljaa uristen. Tyttö tuhisee tyynyyn ja vielä unen läpi nousee ohuita nyyhkäyksiä.

Emma istuu vuoteen laidalle, silittelee ja katselee hellien pientä nukkujaa.  

Tuntuu, kuin suojelusenkeli olisi jossain hyvin lähellä. 

-Oli tytöllä varjelusta matkassaan, huokaa Emma.

(Jatkuu...)

Iltojen taivaat, hiljaa tummenneet

Marraskuun pimeillä

lohdutan itseäni

joulun läheisyydellä.

Kynttilöillä, lämpöisillä tekstiileillä

ja jouluisilla tuoksuilla

huijaan itsäni ja läheisiäni jaksamaan

nämä kaamoksen pimeät päivät.

Aloitan kodin pukemisen

talven suurimpaan juhlaan,

kuuntelen musiikkia

ja annan ajatusten vaellella 

jouluisiin mietteisiin.

Tänä vuonna

meille on livahtanut tuo musta

 vaaleiden sävyjen ja viimesyksyn tumman lilan rinnalle.

Ruokailutilan ja keittiön verhot,

Arkheenin Hennan

mustat koivuvaneriset puuleikkaukset 

keittiön ikkunalla salusiinien tilalla

ja miehen tekemä musta singerjalkainen pöytä olohuoneessa

pieninä makupaloina.

Huomaan katselevani ympärilleni,

tutkien...

Olonkolon valmistuminen kesällä,

herätti minussa uinuvan modernistin ja 

värien kaipuun.

Aika monta ihanaa blogia

on tullut bongattua,

joissa rohkeat värit,

upeat tunnelmat ja selkeys

yhdistyvät romantiikkaan.

Pää kipinöi ideaa

pimeän vastapainoksi

-ja minä kiitä teitä ihania, taitavia bloggari-ystäviäni!